Финский клуб

Jukka Poika - Mielihyvää

Mä haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa.
En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,
niinkuin enkelit tekee.
Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin.
Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin.

Elämä ei oo kellään helppoo, päivästä toiseen asiain hoitoo.
Kuka sua hoitaa, kun sitä tarvitset? Kuka hieroo pois päivän rasitukset?
Kuka täyttää sut lämmöllään? Kuka sulkee hyväilyyn hellään?
Anna mun olla se, anna mun näyttää,
voin kaikki sun toiveesi täyttää.

Ja haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa.
En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,
niinkuin enkelit tekee.
Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin.
Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin.
Niin ne tekee.
Mielihyvää.
Mielihyvää.

Aamuvarhaisesta iltamyöhään, kumpikin meistä tekee työtään.
Vaan kun pimeä laskeutuu se tuntuu tuovan yksinäisyyden myötään.
Mut jos sallit mun tulla sun elämään ei kumpikaan meistä kuole ikävään.
Beibe, mä rakastan sua pitkään, eikä sulta enää puutu, ei puutu.

Mielihyvää, iloa ja nautintoa.
En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,
niinkuin enkelit tekee.
Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee sun päiviin.
Anna mun nostaa sut pilviin.

Elämä ei oo kellään helppoo, päivästä toiseen asiain hoitoo.
Kuka sua hoitaa, kun sitä tarvitset? Kuka hieroo pois päivän rasitukset?
Kuka täyttää sut lämmöllään? Kuka sulkee hyväilyyn hellään?
Anna mun olla se, anna mun näyttää,
voin kaikki sun toiveesi täyttää.

Ja haluun antaa mielihyvää, iloa ja nautintoa.
En aio sua omistaa, vaan elämääsi somistaa,
niinkuin enkelit tekee.
Mä haluun antaa mielihyvää, lisää lempee, lisää lempee.
Anna mun nostaa sut pilviin, sillä enkelit tekee niin.
Mielihyvää. Mielihyvää. Lisää lempee. Mielihyvää.
Lisää lempee.
Pilviin.

Jouluyö, juhlayö,
Päättynyt kaikk’ on työ,
Kaks vain valveill’ on puolisoa
Lapsen herttaisen nukkuessa,
Seimikätkyessään. (2x)

Jouluyö, juhlayö:
Paimenill’ yksin työ,
Enkel’ taivaasta ilmoitti heill’:
“Suuri koittanut riemu on teill’!
Kristus syntynyt on!” (2x)

Jouluyö, juhlayö!
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille
Olkoon suosio suur.

1.Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi, sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien!

2.On maamme köyhä, siksi jää,
jos kultaa kaivannet
Sen vieras kyllä hylkäjää,
mut meille kallein maa on tää,
sen salot, saaret, manteret,
ne meist on kultaiset.

3.Ovatpa meille rakkahat
koskemme kuohuineen,
ikuisten honkain huminat,
täht’yömme, kesät kirkkahat,
kaikk’kuvineen ja lauluineen
mi painui sydämeen.

4.Täss auroin, miekoin, miettehin
isämme sotivat,
kun päivä piili pilvihin
tai loisti onnen paistehin,
täss Suomen kansan vaikeimmat
he vaivat kokivat.

5.Tään kansan taistelut ken voi
ne kertoella, ken?
Kun sota laaksoissamme soi,
ja halla näläntuskan toi,
ken mittasi sen hurmehen
ja kärsimykset sen?

6.Täss on sen veri virrannut
hyväksi meidänkin,
täss iloaan on nauttinut
ja murheitansa huokaillut
se kansa, jolle muinaisin
kuormamme pantihin.

7.Tääll’ olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kalliimpaa?

8.Ja tässä, täss’ on tämä maa,
sen näkee silmämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss’ on se,
maa armas isäimme.

9.Jos loistoon meitä saatettais
vaikk’ kultapilvihin,
|mis itkien ei huoattais,
vaan tärkein riemun sielu sais,
ois tähän köyhään kotihin
halumme kuitenkin.

10.Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss’ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnes tyytyen,
vapaa ja iloinen.

11.Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa,
viel lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.

Timo Koivusalo RUSKAN VÄRIT

Vaikka tietäisi pääsky pesässänsä
syksyn tuulin poikaset menettävänsä.
Niin siksikö niitä se lentoon ei opettaisi,
noista hetkistä nauttia saisi ja rakastaisi?
Vaikka tietäisi koivu oksiltansa
kesän jälkeen nuo lehvät kadottavansa.
Niin siksikö keväin se lehtiin ei puhkeaisi,
suven tuulessa huojua saisi ja rakastasi?

-Tuon kasvun haikean tuskan,
senkö antaisin pois?
Eihän kukkia ruskan,
vielä keväällä poimia vois.
Muun vaikka pois unohtaisin,
säilyy haaveeni tuo:
jospa rinnallas saisin,
värit syksyn vain kokea nuo.

Vaikka tietäisi tähti radallansa,
Päiväkoitteessa jälleen kalpenevansa.
Niin siksikö pakkasyöhön se ei kimaltaisi,
revontulia sytyttää saisi, vaan katoaisi? …