(V.A. Koskenniemi)

Mutta kuinka täyttä, rikasta elämää Kiven henkilöt elänevätkin meidän silmissämme, kuinka suurella osanotolla ja mielen jännityksellä seurannemmekin heidän vaiheitansa luonnan vapaudessa, eränkävijöinä Impivaaran saloilla, tai heidän hidasta, mutta varmaa, vapaaehtoista liukumistansa yhteiskunnan ja kulttuurin piiriin, kuinka ehdottomasti heidän kohtalonsa ja henkilöllisyytensä vanginnevatkin tarkkaavaisuutemme, siltiemme voi estää, että silmämme vaistomaisesti etsivät veljesten takaa sitä runoilijahahmoa, joka on lainannut heille elämän. Kuinka vähän tekijä lieneekin tahtonut tuoda itseään näkyville, niin tunnemme jokaisella sivulla, jokaisessa lauseessa mahtavan, omalaatuisen runoilijahengen läanäolon. Runoilian persoonallisimmat äänenpainot, hänet ominaisimmat ajatuksensa ja unelmansa murtautuvat usein esiin luonnonvoiman välittömyydellä objektiivisen ihmiskuvauksen halki, puhjeten ilmavan kuulakkaaksi tai syvällisen julalliseksi lyriikaksi. ”Kanervalan” Kiven runokokoelman, seesteiset onnenunet kesäisten koivujen siimeksessä ja autereiset, aavistuksia herättävät, kaipauksen siivittämät kaukonäyt säestävät veljesten askelia ja elämänvaiheita. Mutta vielä persoonallisemmin, vielä vaikuttavammin tunnemme Kiven runoilijasielun läsnäolon siinä elämänvalaistuksessa, siinä ehtymättömässä huumorissa, jotka levittäytyy kertomuksen kirjavien tapahtuminen ylle ja jonka lähteen aavistamme piilevän syvällä runoilijan sydämessä. Siinä on ruumiillista hyväntunnetta ja älyllistä hilpeyttä, jumalallistaitsensä-unohdusta, ihmeellistä henkistä vapautta, joka kieltämättä mitään elämän suruista ja kärsimyksistä näyttää nostavan todellisuuden ikään kuin korkeammalle, kivuttomammalle tasolle kuin missäarkisissa aherruksissamme olemme tottuneet sen näkemään. Ikuinen runo-sunnuntai tuntuu siitä säteilevän vastaamme. Kiven huumori on valoisaa ja voimakasta, raikasta ja rohkeaa – se on vailla arvostelevan satiirin tai itsesyytösten saneleman hirtehis-komiikan varjoakin  - on vaikea kuvitella muuta kuin että sen edellytyksensä on ollut intensiivien, mieskohtaisesti tunnettu elämänilo. Se säteilee suoran runoilijan persoonallitaloa, jotka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota Kivi itse nimittää ”kivuloiseksi”, se on kirkkainta, pilvettömintä päivänpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voima, joka ei tuhlatenkaan vähene, eräänlaista  henkistä radioaktiivisuutta, joka tuntuu voivan lähettää ympärilleen loppumattomasti valonsäteitä saamatta mitään voimanlisää ulkoapäin. Varmaan oli Kivi oikeassa väittäessään kirjeesään Berbom’mille, ettätälläisen huumorin ja komiikan perustana on ”yksi hyvä, mutta vahva ja terve sydän”. Tällaiseksi sydämeksi, tällaiseksi itsestään valaisevaksi kappaleeksi kuvittelee mieluimmin sen voimanlähteen, josta ”Seitsemän veljeksen” voitollinen, sydämiä valloittava leikillisyys, sen ihana, virvoittava huumori on vuotanut.

Kuinka rakkaasti tämä huumori on Suomen kansalle käynyt, siitä ovat ehkä välittömimpänä todistuksena jokapäiväisessä puheessamme esiintyvät runsaat lainaukset”Seitsemän veljeksen” käsitepiiristä ja yksityisistä vuorosanoista. Ne osoittavat, miten Kiven romaani on muodostunut, ennen kaikkia muita kertomataiteemme tuotteita, suomalaisen elämänilon ja viisauden kultaiseksi kirjaksi.

Niin on ”Seitsemän veljeksen” vapautunut, voitollinen runous säestänyt syvällä, lempeällä, keventävällä ja kirkastavalla huumorillaan suomalaista arkea ja sunnuntaita jo vuosikymmenien aikana ja tulee sitä varmasti vielä tekemään ”monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa”

Ahma